Anu Neuvonen

Yksin ja yhdessä, kera kitaran tai koko bändin, folk-popista musiikkidraamaan ja ylistyslauluista virsisävelmiin. Kuuntele tästä!

Jumala lupaa rakentaa kirkkonsa. Siis oman kirkkonsa. Voisiko olla, ettei meidän kirkkomme kasva, koska se ei  sanan varsinaisessa merkityksessä ole Jumalan kirkko? Ja jälleen, älkää pahastuko: en väitä, etteikö Jumalaa palveltaisi meidän kirkoissamme vilpittömien ja omistautuneiden kristittyjen voimin. Mutta saako Jumala hallita meidän kirkkoamme? Saa tietysti, vastaa moni, ja on ihan tosissaan. Jumala saa kyllä siunata meidän toimintamme, hallintohäkkyrämme ja perinteemme. Mutta onko se hallitsemista?

Me olemme kirkkona keskittyneet syntien anteeksi saamiseen. Ja totta kyllä, sehän se on se kaikkein keskeisin asia, siihenhän Raamattukin keskittyy. Mutta epäilen vahvasti, että israelilaiset tiesivät, mitä syntien anteeksi saaminen merkitsee: Jumalan yhteyteen pääsemistä ja Hänen ihmeellisten lupaustensa piiriin kuulumista! Kun taas me – hmmm, no, ainakin me olemme nöyrän kiitollisia viikosta toiseen siitä hetken kestävästä hyvästä omatunnosta.

On tietty kaava, joka pitää ponnistella läpi, vaikka se tuntuu pitkältä ja sekavalta. On omanlaisensa puheenparsi. On (osin!) ikivanhoja lauluja, joista kaikkia ei nykykorva enää lauluiksi tunnista. On vuorotervehdyksiä, joista pitäisi tietää mitä messutaan ja milloin messutaan ja kaiken kukkuraksi vielä mitä sävelmäsarjaa käytetään (tai sitten pitää osata laulaa nuoteista!) On valkopukuisia johtajia (jotka voivat tosielämässä olla mitä palvelualtteimpia kuuntelijoita ja rinnallakulkijoita, mutta mistäpä tulokas sen voisi tietää, hänelle he näyttäytyvät niinä, jotka johtavat tätä kulttia). Sanalla sanoen: on rituaali, johon on aika vaikea päästä sisään, jos ei siihen ole sisään kasvanut.

Opetuslapset olivat aivan tavallisia! He kiistelivät. He kiivailivat. He epäilivät. Luulisi, että Jeesusta olisi hirvittänyt jättää homma sellaisiin käsiin.

Me olemme nyt Kristuksen ruumis maan päällä, Hänen kätensä ja jalkansa. Mutta mitä me teemme? Jos jollakulla on vaikeaa, me pyydämme Jumalalta hänelle lohdutusta. Jos joku haluaa vapautua addiktion kahleista, me pyydämme hänelle siunausta. Ja jos joku haluaa parantua, pyydämme Jumalaa olemaan lähellä. Ja kehotamme menemään lääkäriin.

Kun ajattelemme, että synti on vain jotain, mistä Jumala suuttuu tai pahastuu, se saa meidät keskittymään vain syntien anteeksi saamiseen. Sen sijaan voisimme ajatella, että Jumala on meidän puolellamme: Hän vihaa syntiä, koska se satuttaa meitä.

Tuijottaessamme sitä, mistä meidät on pelastettu (oma syntisyytemme) emme huomaa sitä, mihin meidät on pelastettu: Jumalan lapsen vanhurskauteen!

Kateellisena kuuntelen, kun amerikkalaisen seurakunnan pastori kehottaa saarnan aluksi kaivamaan muistiinpanot esiin. Itse harvoin kuulen mitään muistiinpanemisen arvoista. Siis sellaista, mitä en olisi kuullut jo rippikoulussa.

Jos lapseni epäilisi sanojani, en pitäisi häntä nöyränä, vaan ajattelisin, ettei hän luota minuun. Kuitenkin juuri näin me suhtaudumme Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa. Ja luulemme olevamme nöyriä.

Tekeekö seurakuntaruumis niitä asioita, joita Jeesus teki? Onko se paitsi opettamassa ja auttamassa köyhimpiä, myös tyynnyttämässä myrskyjä ja parantamassa sairaita? Toimiiko se ylipäätään niin kuin yksi ruumis? Haluaako toinen jalka mennä eri suuntaan kuin toinen? Liikkuuko koko ruumis edes vai onko se lamaantunut, suorastaan halvaantunut?

Voisiko olla, ettemme ole jättäneet Pyhälle Hengelle tilaa toimia? Voisiko olla niin, että me olemme luoneet rituaalin, joka muistuttaa alkuseurakunnan kokoontumista enää vain hyvin etäisesti? Voisiko olla, että Pyhä Henki haluaisi johdattaa papin saarnaamaan siitä, mistä seurakunnan tulisi kuulla, sen sijaan, että sen määrää päivän evankeliumi (tai muu lukukappale, jos oikein villeiksi heittäydytään?)

Olen joskus miettinyt, että kiistakysymyksissä piispat sulkeutukoot leirikeskukseen ja pysykööt siellä, kunnes ovat yksimielisiä siitä, mikä on Jumalan tahto. Emmekö me usko puhuvaan Jumalaan? Joka ei toivottavasti ole jakomielitautinen?

Jostain syystä me kuitenkin usein ajattelemme, että Jumalalle tärkeintä on aina asia: hänen valtakuntansa vuosi voi uhrata ihmisten hyvinvoinnin (”mitäpä siitä, että kyseessä on toimistotyöstä nauttiva introvertti, afrikkalaiseen kyläyhteisöön lähetystyöhön vain!”), terveyden (”kyllä Jumala varmaan haluaa tätä kautta opettaa jotain”) tai jopa elämän.

Me teemme kompromissin. Koska meitä nolottaa – sitä paitsi, jokuhan voi vaikka pahoittaa mielensä! Tai koska meidän mielestämme riittää, että ihmisiä kastetaan. Tai koska me ajattelemme, että ihmeet ja merkit ovat epäilyttäviä. Tai koska heikompien auttaminen on hyväksytympää kuin hurmahenkisyys. Tai koska me vaan olemme niin suuria syntisiä, että meidän pitää keskittyä itseemme ja kurjuuteemme.

Ja mitä se kaikki oikein tarkoittaa? Itselle kuoleminen, elämän kadottaminen, elämän uhraaminen? Sitäkö, että ponnistelen hampaat irvessä tehdäkseni hyvää, vaikken oikeastaan haluaisi? Saati jaksaisi? Tai edes pystyisi. Vai sitä, että tyydyn kärsimyksiini, jotta voin sanoa ottaneeni ristini ja seuranneeni? Vai sitä, että päädyn lähetystyöntekijäksi Afrikkaan? Koska sehän elämän antamisesta ja Jeesuksen seuraamisesta tunnetusti seuraa.

Minusta taivaan ajatteleminen on kyllä joskus vähän laiha lohtu. Mutta enkeli ei sanonut ilmoittavansa laihaa lohtua. Vaan suurta iloa. Enkelin mielestä joulun sanoma, Immanuel, Jumala meidän kanssamme, on ilouutinen (Luuk. 2:10). Oikea ilouutinen. Nyt. Tässä elämässä.

Voisiko olla, että joulun – ja koko evankeliumin – sanoma ei olekaan ensisijaisesti sanoma Jumalasta, joka haluaa hoitaa pahojen tekojemme ongelman (joka, rehellisyyden nimissä, ei edes vaivaa kaikkia meistä)? Voisiko se olla pikemminkin sanoma Isästä, joka kaipaa lapsiaan?

Kerran kun menin nukkumaan ja laitoin silmät kiinni (kuten kai tapoihin kuuluukin nukkumaan mennessä, mutta tarkoitan, etten vielä ollut nukahtanut), silmieni eteen avautui tanssiaissali (tanssiaiset on vähän huvittava sana ja tuo mieleen Tuhkimon, mutta muutenkaan en osaa näkyä kuvailla):

Muistikuva pitkäperjantailta: hyppy lattiatyynyltä toiselle,  siitä edelleen sohvalle ja nojatuolilta toiselle, kunnes kierros alkaa alusta.