Muutamia vuosia sitten minulla oli jouluongelma. Yhä paheneva sellainen. Olin aina rakastanut joulua – siis todella rakastanut (minut saattoi hyvinkin löytää joulutunnelmista keskellä kesää!) Mutta vuosi vuodelta yhä enemmän minua alkoi vaivata se, että se villakoiran ydin oli hukassa jossain sen tunnelmoinnin alla. Enkä nyt napise joulun kaupallistumista ja sitä että joulupukki korvaa joulun sanoman ja laps’ hankeen hukkuu unhoittuu. Minä en ihan oikeasti tiennyt, mistä joulussa oikein on kysymys.
Kuulostaa tyhmältä, eikö totta? Paatuneinkin pakana tässä maassa tietää, että joulu on Jeesuksen syntymäjuhla. Minä vain en oikein käsittänyt, mitä me oikeastaan juhlimme. Sitä että Jeesus syntyi jouluna kuollakseen pääsiäisenä? Niin, pitihän hänen kai syntyä että voi sitten kuollakin. En tiedä teistä, mutta minä en oikein näe syytä juhlaan.
Ajatus siitä, että joulu olisikin vain pääsiäisen pakollinen esinäytös ja kaikki se ihanuus silkkaa silkkoa sisältä, kauhistutti minua. Mutta mitä muutakaan se voisi olla – eikö koko kristinusko kiteydy Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen?
Minuun iski suorastaan vimmainen halu löytää joululle merkitys – se sen oma. Ja niin tulin säveltäneeksi pienen kuvaelman lapsikuorolle, sellaisen, jossa Seimen Lasta tutkaillaan sekä paimenten, tietäjien että enkelten näkökulmasta: Paimenet huomaavat, että se suuri kuningas onkin tavallinen ihminen, ihan niin kuin minäkin – sellaisen kuninkaan luo on helppo tulla. Tietäjät puolestaan pohtivat, että jos taivaalle syttyy uusi tähti tämän kuninkaan syntymän vuoksi, hänen täytyy olla kuninkaista suurin. Ja enkelit ihmettelevät Jumalan rakkautta, kun hän antaa ainoan poikansa köyhien lapseksi talliin. Mutta kun kokosin näitä – sinänsä ihan arvokkaita – ajatuksia kuvaelman loppulauluun, ja kirjoitin kertosäkeen ensimmäiseksi säkeeksi ihan vain Raamatun sanoja mukaillen: ”Hän on valo, toivo, kirkkaus keskellä pelon ja pimeän”, jostain mieleeni ponnahti sille pariksi: ”Hän on Isä itse vierellä lapsensa pienen ja pelkäävän.” Ja se kosketti minua.
Kosketti, mutta epäilytti. Olikohan se nyt ihan oikein? Noin niin kuin teologisessa mielessä. Jeesus on kyllä Jumala, mutta onko lapsi Isä? Voiko niin sanoa? Ja mitä se edes tarkoittaa?
Seurasi lisää tutkimusta ja lisää löytöjä: Siihen nähden, että koko homman pointti olisi vain päästä taivaaseen, taivaasta puhutaan Raamatussa yllättävän vähän. Sen sijaan lapseudesta puhutaan yllättävän paljon: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi… ”(Joh. 1:12) ”Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia” (Room. 8:14). ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia…” ”Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä Kristuksen kanssa.”(Room. 8:17) Ja näitä riittää (ja niitä kannattaa lukea!)
Entä jos kaikessa onkin kyse siitä, että Jumala kaipaa lapsiaan? Niin paljon, että haluaa olla heidän kanssaan, ei vain sitten joskus vaan ihan juuri nyt? Ei vain kerran taivaan kultakaduilla vaan jo täällä maan pimeillä poluilla? Entä jos joulun sanoma onkin tässä: Jeesuksessa Jumala tuli maailmaan, että hän saisi olla ihmisten kanssa – eikä vain niiden kanssa, jotka elivät Jeesuksen aikaan, vaan meidän kaikkien, kun me saamme Jumalan oman Hengen. (Gal. 3:14, Gal. 4:6)?
Miksi lapsia hankitaan? Siksikö, että heitä voisi käyttää tekemään mahdollisimman paljon työtä meidän asiamme hyväksi? Siksi, että heitä voisi nöyrryttää? Valmistaa? Opettaa? Ei kukaan maallinen isä ajattele näin – miksi siis taivaallinen (Matt. 7:11, ks. myös Ef. 3:15)! Vaikkakin jonkinlainen opetus ja valmistaminen on taatusti tarpeen, eiköhän suurin syy lapsien hankkimiselle ole halu olla lasten kanssa. Halu rakastaa ja saada vastarakkautta. Halu iloita läheisyydestä ja yhteydestä. Ja katsopa, mitä Raamattu sanoo: ”Minä olen Herra, heidän Jumalansa, joka toin heidät pois Egyptistä asuakseni heidän keskellään” (2. Moos. 29:46, korostus minun). ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:8). ”Hän iloitsee, Hän riemuitsee sinusta” (Sef. 3:17) Ja jo Jeesuksen nimi, olemus, on Immanuel – Jumala meidän kanssamme (Matt. 1:23)!
Sinut ja minut on tarkoitettu rakkauden kohteeksi. Ei työmuurahaisiksi, joiden tarkoitus on vain uurastaa ja saada mahdollisimman monta kanssaihmistä uskomaan Jumalaan. Ei, ensisijaisesti meidät on luotu rakkauden kohteeksi. Jos me sen rakkauden sytyttäminä rakastamme muitakin, hyvä niin. Mutta meitä rakastetaan ensin. ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.”(1. Joh. 4:19)
Voisiko olla, että joulun – ja koko evankeliumin – sanoma ei olekaan ensisijaisesti sanoma Jumalasta, joka haluaa hoitaa pahojen tekojemme ongelman (joka, rehellisyyden nimissä, ei edes vaivaa kaikkia meistä)? Voisiko se olla pikemminkin sanoma Isästä, joka kaipaa lapsiaan? Kaipaa sinua ja kaipaa minua. Haluaa, että me elämme Hänen yhteydessään – mikä sivumennen sanoen tarkoittaa myös parasta mahdollista elämää – ja tokikin sen syntiongelman käsittelyä. Ja sitä pääsiäistä. Mutta kaiken takana on rakkaus. Rakkaus ja suunnaton kaipuu. Hän on Isä, joka kaipaa sinun lähellesi ja minun lähelleni. Sillä kukapa haluaisi olla erossa lapsistaan?
Jeesus on ihminen, hän ymmärtää, että tarvitsen apua. Hän on Jumala, hän osaa ja voi auttaa. Ja hän on tullut juuri siksi, ollakseen minun kanssani, minua auttamassa. Hän on Isä itse vierellä lapsensa pienen ja pelkäävän!
P.S. Se kuvaelma, Soiva joulukuvaelma Kuka Hän on? esitetään tänäkin loppiaisena Tampereella Finlaysonin kirkossa klo 14 ja 15. Ja tämä on se loppulaulu, tule katsomaan ja laulamaan!
Tässä tekstissä esitetyt näkemykset ovat omiani. Ne eivät edusta työnantajieni, yhteistyökumppaneideni tai muiden minuun mahdollisesti yhdistettävien tahojen näkemyksiä.