Älköön kukaan taaskaan loukkaantuko, mutta sananen olisi sanottavana saarnoistakin. Tuntuu nimittäin, että kirkkomme saarnat, se sanan ruoka, käsittelee lähes poikkeuksetta jotakin kolmesta seuraavasta aiheesta: joko ihmetellään syntien anteeksiantamusta (ja ihmettelemistä siinä riittääkin, mutta riittääkö ihmettelemisessä ravintoa vuosikausiksi?), huokaillaan, ettei taaskaan jaksanut eikä pystynyt, mutta onneksi on se armo (ja onneksi on, mutta olisipa sitä – tai siinä – muutakin!) tai muistutellaan velvollisuuksista lähimmäisiä kohtaan (mikä taas aiheuttaa lähinnä suorituspaineita, jos ei itsellä ole kokemusta siitä, että on tullut ensin rakastetuksi – oikeasti rakastetuksi eikä vain armahdetuksi). Näiden kolmen teeman ympärille on saatu kasattua jos jonkinlaista tarinaa ja paraabelia, ja aihetta on lähestytty milloin minkäkin mutkan tai havaintoesityksen kautta. Ja tärkeitä aiheitahan ne ovatkin. Mutta auttamatta loppuunkaluttuja. Ja seurakunta, se, jonka pitäisi saada saarnasta ruokaa, pitelee nälkäisiä vatsojaan.
Mistä muusta sitten voisi puhua? Emmekö näistä puhuessamme liiku ihan kristinuskon ytimessä? No, ainakin rapakon takana on löydetty muitakin puheenaiheita. Saarnojen aiheet ulottuvat kaikille elämänalueille levon tärkeydestä pettymyksistä toipumiseen ja mielen hallinnasta konfliktien selvittämiseen. Ja näitä kaikkia käsitellään Raamatun näkökulmasta, sillä ajatuksella, että Raamattu on meille elämän käyttöoppaaksi tarkoitettu, Elämän Antajalta itseltään. Ja on niitä toki hengellisempiäkin aiheita: Jumalan äänen kuuleminen, rukous ja sairaiden parantaminen. Kateellisena kuuntelen, kun amerikkalaisen seurakunnan pastori kehottaa saarnan aluksi kaivamaan muistiinpanot esiin. Itse harvoin kuulen mitään muistiinpanemisen arvoista. Siis sellaista, mitä en olisi kuullut jo rippikoulussa.
No mistäpä tämä sitten johtuu? Sitä en tiedä. Tuskin Raamattua täällä sen huonommin tunnetaan. Mutta uskalletaanko sen mukaan elää? Uskalletaanko luottaa siihen, että seurakuntalaiset myös kasvavat uskossaan? Tai uskalletaanko (ja osataanko, kun ei sitä ole opetettu!) kuunnella Pyhän Hengen ääntä, joka osaisi johdattaa puhumaan siitä, mistä seurakunnan pitäisi kuulla? Tai uskalletaanko antaa puheenvuoro sille, jolla opettamisen lahja on – vaikka Raamatun mukaan kaikilla on jotain annettavaa, joutuu meidän seurakunnissamme pastori häärimään kaikilla tonteilla. Entäpä jos se opettamisen lahjan saanut istuukin siellä penkissä?
Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon. Emme voi uudestaan laskea perustusta ja opettaa sellaisia asioita kuin parannus kuolemaan johtavista teoista, usko Jumalaan, oppi kasteista ja puhdistusmenoista sekä kätten päällepanemisesta, kuolleiden ylösnousemus ja iankaikkinen tuomio. Menkäämme eteenpäin, jos Jumala suo. (Hepr. 6:1-3)
Eteenpäinkin voi siis mennä. Ja vahvaakin ruokaa on olemassa (ks. myös 1. Kor. 3:2; Hepr. 5:12). Kuka sitä antaisi? Jään odottamaan vesi kielellä..
Tässä tekstissä esitetyt näkemykset ovat omiani. Ne eivät edusta työnantajieni, yhteistyökumppaneideni tai muiden minuun mahdollisesti yhdistettävien tahojen näkemyksiä.