Kerran kun menin nukkumaan ja laitoin silmät kiinni (kuten kai tapoihin kuuluukin nukkumaan mennessä, mutta tarkoitan, etten vielä ollut nukahtanut), silmieni eteen avautui tanssiaissali (tanssiaiset on vähän huvittava sana ja tuo mieleen Tuhkimon, mutta muutenkaan en osaa näkyä kuvailla): valtava linnan sali, jota kristallikruunut ja kynttilät valaisivat, jonka seinillä oli peilejä ja jonka lattia oli kiillotettu peilikirkkaaksi. Ja salissa oli tanssimassa nukkeja, valkoisia posliinisia nukkeja. Nuket liitelivät lattialla, hienostuneesti ja hillitysti, eikä hymy hetkeksikään hiipunut niiden huulilta. Mutta lattia oli liukas. Jäätävän liukas (sanan molemmissa merkityksissä:-)). Ja kun oikein tarkasti katsoi, näki, että nukeilla oli täysi työ pysyä pystyssä ja pitää hymyä yllä. Eikä yksikään nukke ollut vailla säröjä.
Sen pitemmittä puheitta – Posliininuket. Jaa se vaikka hänelle, joka hyväksyy sinut säröineen päivineen. Tai hänelle, joka pelkää kumoon kupsahtamista, virheitä ja sen näyttämistä, että tuo sattui.
Tässä tekstissä esitetyt näkemykset ovat omiani. Ne eivät edusta työnantajieni, yhteistyökumppaneideni tai muiden minuun mahdollisesti yhdistettävien tahojen näkemyksiä.