Okei, otsikko on provosoiva. Pidäthän kuitenkin mielessäsi, ettei tarkoitukseni ole loukata eikä arvostella. Ja luethan kirjoitukseni loppuun asti ennen kuin alat kerätä kiviä.
Mutta käsi sydämelle: jos veisit Jumalasta kiinnostuneen ystäväsi luterilaisen seurakuntamme kokoontumiseen, sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen, vakuuttuisiko hän? Vaikuttuisiko hän? Tai hetkinen, otetaanpa ensin ajatusleikki: jospa veisitkin hänet apostolien ajan kokoontumiseen?
Jos eläisimme apostolien aikoja, ystäväsi kuulisi seurakunnan kokouksessa ehkä heti ensimmäiseksi jonkun profetoivan hänen sydämensä salaisuuksia (1. Kor. 24:25). Ja silloin hän ”heittäytyisi kasvoilleen, rukoilisi Jumalaa ja tunnustaisi ’Jumala todella on teidän keskuudessanne.’” Kas niin, vaikein osuus tehty: ihminen on saatu huomaamaan, että Jumala on olemassa, tunnustamaan Hänen suuruutensa ja kääntymään Hänen puoleensa. Ja tämän vaikeimman osan teki Jumala.
Ja sen hän lupaa tehdä myös saarnassa. Paavalin sanoin: ”Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan Hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan.”(1. Kor. 2:4-5)
Mutta saarnamies ei olisi ainoana äänessä – ei, jokaisella on jotain annettavaa: ”laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta.”(1. Kor. 14:26) Jumalan Henki puhuu kaikille (1. Joh. 2:27) ja ilmenee kaikissa eri tavoin, yhteiseksi hyödyksi: ”Yhden ja saman Hengen voimasta toinen saa kyvyn jakaa viisautta, toinen kyvyn jakaa tietoa, toiselle sama Henki suo uskon voiman, toiselle parantamisen lahjan, joku saa voiman tehdä ihmeitä, joku profetoimisen lahjan, joku kyvyn erottaa eri henget toisistaan, joku kielillä puhumisen lahjan, joku taas kyvyn tulkita tällaista puhetta.” (1. Kor. 12: 7-10) Millainen jumalanpalvelus! Sairaat paranevat, ihmeitä tapahtuu, viisautta ja tietoa jaetaan ja kielillä puhutaan! Ja huomaatko, kuka on messun päähenkilö? Ei kukaan valkopukuinen siellä edessä. Eivätkä toisaalta myöskään ne ihmiset, jotka yhdessä toimittavat jumalanpalveluksen. Ei edes Jumala jossain kaukana korkeuksissa. Ei, vaan Jumala heissä ja heidän keskellään: Pyhä Henki tänään, tässä ja nyt.
Ehkä en edes kuvaile meidän messuamme tämän apostolisen messun rinnalla. Ei varmaan tarvitse. Eikä tarvitse kysyä, kumpaan messuun sinä veisit ystäväsi tai kummassa hän vakuuttuisi. Kaikki me huomaamme eron eikä se todellakaan ole meidän hyväksemme. Sanon hyväksemme, niin kuin kyseessä olisi kaksi ihan eri asiaa. Sillä siltä se totisesti tuntuu! Vaikkei kai pitäisi: eikö meidän messumme pitäisi olla apostolien kokoontumisen perillinen, suoraan alenevassa polvessa?
Jotain on kuitenkin muuttunut, se on ilmiselvää. Voisiko se olla – nyt astelen heikoille jäille – Pyhä Henki? Ei, en tietenkään väitä, että Pyhä Henki on muuttunut. Tai että hän on muuttanut: en väitä, ettei meillä ole Pyhää Henkeä. Enkä väitä, ettei Hän olisi läsnä messussa ja sitä toimittavissa, ihanissa, vilpittömissä Jumalan palvelijoissa. Hän on taatusti meidän kanssamme, meitä johdattamassa ja antamassa meille viisautta. Mutta saako Hän olla messussa (ja meissä!) siinä osassa, jossa Hän haluaa?
Voisiko olla, ettemme ole jättäneet Pyhälle Hengelle tilaa toimia? Voisiko olla niin, että me olemme luoneet rituaalin, joka muistuttaa alkuseurakunnan kokoontumista enää vain hyvin etäisesti? Voisiko olla, että Pyhä Henki haluaisi johdattaa papin saarnaamaan siitä, mistä seurakunnan tulisi kuulla, sen sijaan, että sen määrää päivän evankeliumi (tai muu lukukappale, jos oikein villeiksi heittäydytään?) Voisiko olla, että Hän haluaisi ehkä itse herätellä seurakunnassa vastauksen päivän tekstiin, sen sijaan, että vastauksena on kirkkokäsikirjassa määrätty virsi? Voisiko olla, että messumme on monesti ennemmin uskonnollinen kuin elävä, täynnä kaunista symboliikkaa, joka kuitenkin aukeaa vain asiaan vihkiytyneille (oletko koskaan huomannut, että pappi sanoo jonkin asian kastemaljan hujakoilta – ja tullut ajatelleeksi, että sen pitäisi muistuttaa omasta kasteestasi?!). Voisiko olla, että seurakunta aloitti Hengen varassa, mutta pyrkii nyt päämäärään omin voimin (Gal. 3:3)? Voisiko olla, ettemme ole uskaltaneet luottaa Pyhään Henkeen?
Vai luotammeko liikaa? Olemmeko liian passiivisia: kaste kantaa taivaaseen ja ehtoollinen pitää meidät kiinni Jeesuksessa? Älkää käsittäkö väärin, lapsenomainen luottamus on hyvää ja oikein ja kauneimpia asioita luterilaisuudessa. Mutta jos olemme rehellisiä, ihan rehellisiä, kai Jeesus sentään käski meidän tehdä muutakin kuin kastaa, opettaa ja nauttia ehtoollista? Jeesus käski opetuslasten hylätä koko entisen elämänsä, luopua kaikesta mitä heillä on, ja seurata häntä tehden hänen tekojaan – ja vieläkin suurempia (Luuk. 14:33, Joh. 14:12)!
Menen vielä pitemmälle (ja yhä heikommille jäille): voisiko olla niin, että kun meidät luterilaiset lapsena kastetaan tai kun tulemme uskoon, Pyhä Henki vaikuttaa kyllä meissä, mutta me emme siinä hetkessä täyty Pyhällä Hengellä (tai niin kuin eräs viisas – luterilainen – pappisystäväni sanoi, me saamme Pyhän Hengen, mutta Pyhä Henki ei saa meitä)? Kysymys siitä, milloin uskova saa Pyhän Hengen aiheuttaa väittelyitä oppineemmissakin piireissä, eikä allekirjoittanut pane lusikkaansa siihen soppaan. Mutta Raamatusta huomaamme, ettei kenenkään sanota täyttyneen Hengellä ilman, että sitä huomasi: päinvastoin, milloin järähti maa, milloin ihmisten yllä näkyi tulisia kieliä – ja joka tapauksessa Pyhän Hengen lahjat tulivat näkyviin (ks. esim. Apt. 2:1-4; 4:24-31; 8:15-16; 10:45-46; 19:3-6). Monenko vauvan olet kuullut puhuvan kielillä? Monenko profetoivan? Monenko parantavan? Ja kuinka monen aikuisenkaan, luterilaisissa jumalanpalveluksissamme? Hedelmästään puu tunnetaan (Matt. 12:33; Luuk. 6:44).
Kun Jeesus lähetti opetuslapset, hän antoi heille vallan (Luuk.10:19). Paavali sanoo, ettei Jumalan valtakunta ilmene puheina vaan voimana (1. Kor. 4:20). Hän sanoo, että maailman kansat saatetaan kuuliaisiksi puheiden ja tekojen, tunnustöiden ja ihmeiden avulla, Pyhän Hengen voimalla (Room. 15:187-19). Ja Jeesus lupaa, että niitä jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: ”Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, ei se vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.” (Mark 16:17-18). Paljon puhetta vallasta ja voimasta. Joita nykyään ei näy missään (ja ei, minua ei saa uskomaan, että Pyhän Hengen voima vaikuttaisi nykyään niin salamyhkäisesti, ettei tiedä onko sitä vaiko eikö sitä ole). Jos sana silloin, Jeesuksen eläessä, kaipasi vahvistusta, eikö se kaipaa sitä nyt (Mark. 16:20)?
Tarkoitukseni ei ole sohaista ampiaispesää (vaikka pahoin pelkään saavani kimppuuni kiukkuisia herhiläisiä), mutta voisiko olla, että asiaintila messussamme on se mikä se on siksi, että seurakunnassa ei ole mitä antaa. Ei ole ihmeitä tai merkkejä. Ei ole Pyhän hengen lahjoja, eivätkä oksat notku myöskään Hengen hedelmien painosta. Ei ole iloa ja rohkeutta. Ei kerta kaikkiaan ole mitä antaa. Koska ei ole Pyhän Hengen voimaa. Tyhjästä on paha nyhjästä.
Älkääkä käsittäkö väärin, en halua arvostella. Minä rakastan luterilaista kirkkoa. Se on kotikirkkoni. Haluan, että se saa kaiken sen, mitä Jumala sille haluaa antaa eikä tyydy liian vähään. Ettei se polje vimmatusti fillaria, vaikka Jumala haluaisi antaa sille moottorin. Tahdon sanoa tämän kaikella rakkaudella. Jottei kirkko, jota rakastan ja seurakunta, jonka osa minäkin olen, kumisisi tyhjyyttään – sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti.
Onneksi meillä on Jumala, joka tietää, mitä tarvitsemme. Mutta Jeesuskin kehotti – ei odottamaan (tai olettamaan!), että Henki lankeaa kuin manulle illallinen, vaan – pyytämään! Ja Hän lupaa antaa Hengen niille, jotka sitä Häneltä pyytävät (Luuk. 11:13). Hän haluaa, että täytymme Hengestä jatkuvasti (Ef.5:18). Ja Jeesus itse käski opetuslastensa odottaa heille luvattua Henkeä, ennen kuin lähtevät toteuttamaan käskyä (Apt.1:4-5). Olemme odottaneet? Olemme odottaneet liian pitkään? Vai olemmeko koskaan edes pyytäneet?
Tässä tekstissä esitetyt näkemykset ovat omiani. Ne eivät edusta työnantajieni, yhteistyökumppaneideni tai muiden minuun mahdollisesti yhdistettävien tahojen näkemyksiä.